Iltainen Venetsia. (Kuvalähde: Wikipedia)
| Heli | Sivuhenkilön päiväkirja | 0 |  2 | 3012

”Siinä hän istui, mestari, arvokkuuteen kohonnut taiteilija, ’Kurjan’ kirjoittaja joka niin esikuvallisen puhtaan muodon luojana oli torjunut kiertolaiselämän ja samean syvyyden houkutukset, kieltäytynyt hyväksymästä turmiota ja hylännyt paheellisuuden, tämä korkeuksiin kohonnut mies joka oli taltuttanut tiedon ja järjen ja kasvanut ironian ulottumattomiin ja tottunut suuren yleisön luottamuksenosoituksiin, tämä kirjailija jonka maine oli virallinen ja nimi aateloitu ja jonka tyylin avulla koulupoikia kehotettiin kehittämään itseään –.”

Thomas Mannin kirjailijan dekadenssia käsittelevä Kuolema Venetsiassa -novelli (1912) sai minut mietteliääksi. Tämänkeväisissä kirjoittamisen perusopinnoissa on nimittäin puhuttu muutamaankin otteeseen siitä, onko kirjoittajan oltava jotenkin turmeltunut tai traagisista taustoista, jotta hän voi olla ylipäänsä kirjailija. Kuolema Venetsiassa kertoo kunniakkaasta, arvostetusta kirjailijasta, Gustav von Aschenbachista, joka lähtee viettämään kesää Venetsian lähelle Lidoon kylpylään ja kohtaa siellä puolalaisen pojan, kauniin kuin jumalan, ja viikkojen kuluessa rakastuu tähän lapseen. Aschenbach yrittää kieltää itseltään ja salata muilta tämän korventavan, kielletyn rakkauden.

”Aschenbach taasen hämmästyi, suorastaan säikähtikin tuon ihmislapsen toden totta jumalaista kauneutta. Pojalla oli tänään yllään kevyt puseropuku sinivalkoraitaista pellavakangasta, siinä oli punasilkkinen rusetti edessä, kaulaa ympäröi yksinkertainen valkoinen pystykaulus. Ja kauluksesta, joka ei kovinkaan hyvin sopinut puvun muuhun tyyliin, nousi kuin kukkana tuon pojan viehkeä pää, ikikaunis – Eroksen pää, Paroksen kellanhohtavaan marmoriin veistettynä, hienoine vakavine kulmineen, ohimo ja korva otsalle kurottuvan tummanhohtavan, pehmeän hiuskiehkuran peitossa.”

Toisaalta taas kirjailijan kyseenalaiset taustat tai elämäntapa ja arvostus eivät kulje käsikkäin: dekadenttiutta on myös paheksuttu syvästi, esimerkiksi irlantilaissyntyinen Oscar Wilde tuomittiin aikanaan seksuaalisten taipumustensa tähden. Tiesittekö, että Wilden tuomion on sanottu vaikuttaneen myös yleisesti brittiläisten miesten välisiin ystävyydenosoituksiin? Lämpimät syleilyt vaihtuivat muodollisuuteen, koska kukaan ei halunnut tulla tuomituksi homoseksuaalisuudesta. Sitä Mannin Aschenbachkin aluksi pelkää, että hänen suurenmoinen maineensa rapautuu, mutta lopulta hän menettää arvokkuutensa rippeet, värjää hiuksensa ja suostuu meikattavaksi ollakseen nuorempi, rakastettavampi tuon puolalaisen pojan silmissä. Hän uskoo sitkeästi vastarakkauteen, ja se on hänelle lopulta mainettaan tärkeämpää.

Turmeluksen paheksunta ei ole vain menneen ajan tapa. Kuulemma vieläkin moni nykydekkaristi joutuu selittelemään julkisesti, että vaikka kirjailija voi kuvitella raa’an murhan tai julman sarjamurhien ketjun, se ei tee kirjailijasta murhaajaa. Ehkä joillekin myös edesmennyt Pentti Saarikoski, merkittävä antiikin tekstien ja muun muassa James Joycen Odysseyksen (1922, suom. 1964) kääntäjä ja runoilija, on jäänyt mieleen merkittävän kirjallisuusihmisen sijaan vain surkeana juoppona, jonka hautapaikkaa Valamon luostarin hautausmaalla joillakin tahoilla on saatettu ihmetellä. Jos ongelmat ovat itse aiheutettuja, ongelmainen ei ansaitse kunniaa! Vai ansaitseeko? Pitääkö kaikki piirteemme puntaroida, jos näyttäydymme vain tietyssä roolissa?

20150709_150527

Monien muiden tapaan kävin jättämässä kynäni Saarikosken haudalle Uuden Valamon hautausmaalla.

Ajatukseni alkavat polveilla nyt rankasti, mutta… Tuore Ruotsin prinsessa Sofia on mielestäni kelpo esimerkki siitä, miten tarkalleen piirteitä puntaroidaankaan, vaikkei niillä olisi julkiseen rooliin kovin kummoista vaikutusta. Kesäkuussa vietetyissä kuninkaallisissa häissä ei olisi kuulemma saanut näkyä niskan tatuointi – mutta miksi sitten tatuointi on otettu noin näkyvälle paikalle, jos ei näyttämisen vuoksi? Tatuoinnitkaan kun eivät ole enää vain merimiesten ja vankien juttu. Miksi prinssi on ottanut tatuoidun naisen? Naisen, jolla on maine? Ehkä sen tähden, että tuo nainen on enemmän kuin ulkokuorensa tai valokuvansa.

Toinen ärsyttävä huomio näistä häistä oli (iltapäivälehtien ”muotiasiantuntijaksi” tituleeraaman) Klara Kivilahden kommentti, että Sofian morsiuspuku oli tylsä, koska se muistutti hiukan hääpukua, joka Ison-Britannian kruununprinssi Williamin kanssa avioituneella Catherinella oli vuonna 2011. Asiaa ei auttanut se, että prinsessa Sofian puku oli kuitenkin äärimmäisen onnistunut ja kaunis, jos sitä katsoo ihan vain Sofian morsiuspukuna. Voisi kai moittia sitäkin, että likipitäen kaikki morsiuspuvut ovat valkoisia, vaikka se oli kai vain kuningatar Viktorian aiheuttama trendi…

Mannin luomalle Aschenbachille kävi köpelösti kiellettyjen tunteiden saadessa hänestä vallan – ja hyvä niin, koska kyse oli vain lapsesta – mutta onneksi tosielämässä prinssi Carl Philip sai prinsessansa. Parhaat tarinat kirjoitetaan joka tapauksessa mutkikkaista lähtökohdista. Tunteet sisältävät suuria riskejä, mutta niiden myötä maailma saa värit. Kiitos, Thomas Mann, tästä erikoisesta kesäretkestä Venetsiaan ja Lidoon.

”Oudompi, arempi kuin mikään muu on kahden ihmisen suhde silloin kun he tuntevat toisensa vain silmillään, – kohtaavat päivittäin, lähes tunneittain, katselevat toisiaan ja silti joutuvat hyvien tapojen nimissä tai oman oikkunsa takia ylläpitämään yhdentekevän ventovierauden illuusiota, tervehtimättä tai puhuttelematta toisiaan. Heidän välillään vallitsee levottomuus ja kiihtynyt uteliaisuus, tyydyttämättömän, luonnottomasti tukahdutetun kanssakäymisen tarpeen hysteriaksi yltynyt kiihko ja samalla jonkinlainen jännittynyt keskinäinen kunnioitus. Ihminenhän rakastaa ja kunnioittaa toista ihmistä niin kauan kuin ei pysty häntä arvostelemaan ja kaipaus on puutteellisen tuntemisen tulosta.”

Jätä kommentti

  • (will not be published)