| Heli | Sivuhenkilön päiväkirja | 0 |  2 | 3470

Kun pakenin heinäkuun lopussa Suomen kesää karkuun viikoksi etelän lämpöön, pakkasin mukaani Haruki Murakamin Norwegian Woodin (1987) ja David Nichollsin esikoisromaanin Kaikki peliin (2003). Ajattelin lukea jotain omasta hyllystäni, ja nuo kaksi tuntuivat takakansien perusteella riittävän kevyiltä rantalukemiseksi niin ulkoisesti kuin sisällöllisestikin. Lisäksi kumpainenkin kirjoittaja oli vakuuttanut minut laadustaan jo aiemmilla teoksillaan: Murakami Värittömän miehen vaellusvuosilla (2013) ja Nicholls Sinä päivänä -teoksellaan (2009).

IMG_1514

Kuvittelin aiempien lukukokemusteni perusteella pakanneeni kapsäkkiini kaksi perin erilaista teosta, mutta näiden Murakamin ja Nichollsin kirjojen samankaltaisuus oli suorastaan hätkähdyttävä: kummassakin päähenkilö on 18–19-vuotias poika, joka aloittaa yliopiston suurin odotuksin, kohtaa kaksi erilaista tyttöä (herkän ja räväkän) ja etsii itseään ja paikkaansa tässä kaikkeudessa. Kummankin kasvutarinan tärkeimmät kohdat sijoittuvat vain muutamaan ikävuoteen, niihin kriittisimpiin 20 vuoden rajapyykkiä lähestyttäessä.

Erilaisuuden oletukseni teosten osalta perustui myös kirjailijoiden erilaiseen kulttuuritaustaan: Norwegian Wood sijoittuu Tokioon, Murakamin opiskelukaupunkiin, johon tarinan nuori Toru muuttaa opiskelemaan 60-luvun lopussa, kun taas Kaikki peliin -kirjan päähenkilö Brian, joka on britti kuten luojansakin, ponnistaa korkeakouluun 80-luvun Essexistä. Ilmeisesti kuitenkin nuorten henkiset kasvukivut ovat universaalimpi ilmiö kuin osasin ajatellakaan: identiteetti (ja sen keskeneräisyys), sosiaalinen asema, koulutuksen merkitys ja ihmissuhteet askarruttavat niin Torua kuin Briania. Myös toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen valveutuneisuus on yksi kirjoissa vilahteleva teema.

Oli ilo huomata, että nämä teokset kuvailivat ja käsittelivät nuorten miesten mielenmaailmaa, sillä nuorten naisten sielunelämästä on tullut luettua riittämiin. Hienoa, että pojille on muutakin kirjallisuutta kuin dekkareita, sotakirjallisuutta tai fantasiaa, vaikka nuo genret eivät olekaan yhtään vähempiarvoisia. Ehkä kuitenkin joku nuorimies haluaa lukea myös tavallisesta elämästä, aikuistumisesta, rakkaudesta ja itsensä kohtaamisesta? Lukemani teokset eivät olleet edes mitään monimutkaista, korkealentoista eksistentiaalista pohdintaa, vaan helppolukuisia, viihdyttäviä ja arjen ilmiöstä teemansa ammentavia tuotoksia. Sisältö ei ollut siis ihan otaksutun kevyttä, mutta riittävän selkeää; näistä saa jotain irti päähenkilöitä nuorempikin lukija.

Eivätkä kirjat olleet pahaksi naislukijallekaan – olihan se nyt huvittavan kuumottavaa lukea nuoruusvuosien kuvauksia, sillä monet nolostuttavat jutut (varsinkin Nichollsin kirjassa) muistuttivat omasta nuoruudestani niin suoraviivaisesti, että välillä häpeän puna paloi poskillani kilpaa auringon poltteen kanssa, kun kökötin kirja kädessä rantatuolissa. Miten sitä kuvittelikin olevansa aivan aikuinen ja suunnilleen valmis ihminen, kun pääsi muuttamaan omilleen toiseen kaupunkiin… Mitä itsepetosta! ”Lapsena ei tiedä, miten helppoa on olla aikuinen”, lapsuudenkodissani tavattiin sanoa.

***

Murakamin ja Nichollsin romaanien myötä myös ensimmäinen lukupäiväkirjani, tuo pieni punainen Karisto, tuli vihdoin täyteen. Tämän merkkitapahtuman myötä blogi jää nyt syystauolle; aion pyhittää Kirjan vuoden jälkipuoliskon lukemisen ohella opiskelulle.

IMG_1516   IMG_1112

 

Kiitos lukijoille ja tukijoille tähänastisesta! Tavataan talvella.

”Kirjallisuudessa pätee sama kuin rakkaudessa: olemme hämmästyneitä toistemme valinnoista.”

Jätä kommentti

  • (will not be published)