| Heli | Sivuhenkilön päiväkirja | 0 |  3 | 3729

Ensilehdiltään kirja oli arvoituksellinen, jopa niin arvoituksellinen, että jouduin heti selailemaan taaksepäin, tuhahtelemaan vähän vaivautuneena. Onko se nyt ihminen vai eläin, kun metsässä liikkuu? Pelkäsin, että edessä olisi liki 700 sivua kokeilevaa haihatusta. Sitten, hitaasti, upposin tarinaan kuin suonsilmäkkeeseen. Nautin sen verkkaisesta rytmistä ja mieleni ympärille kohoavista suurista kuusista.

Tällä kertaa luvussa oli siis vihdoin Anni Kytömäen Kultarinta (2014), joka oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Luontoaihe kiinnosti minua kovin, mutta ehdokkaissa oli Kultarinta mukaan lukien monta melko tuhtia teosta, kuten Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, Jussi Valtosen voittajateos He eivät tiedä mitä tekevät ja Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää, joten turnauskestävyyteni loppui ennen Kultarintaa. Käsitin muutenkin lukupiirimme puheiden perusteella, että Kultarinta ei välttämättä ole lukuromaani sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se ansaitsee aikansa. Päätin lukea sen sitten, kun on kunnolla tilaa ja aikaa.

Sellaista hetkeä saikin odotella hyvän ajan: vuosi ehti vaihtua ensin yhteen ja sitten toiseen, ennen kuin lopulta edes tartuin Kultarintaan. Bongasin sen juuri ennen joulua Suomalaisen alennuksesta omaan hyllyyni odottamaan. Kiireisen kevättalven keskellä kirjan tarinan verkkaisuus – ja myös päähenkilöiden eskapismi metsään – sopivat rauhoittamaan minunkin mieltäni. Tuhahteluni jatkui, tällä kertaa ilon hymähtelyinä tutuille luontohavainnoille, joita kirjoittaja tarjoilee Kultarinnassa ehtymättömästi.

Kasvoin metsän keskellä, joten siksi koen tunnistavani niitä pieniäkin metsän ihmeitä, joita Kultarinnassa kuvaillaan taidokkaasti ja elävästi. Noista oivalluksista hymähtelyni olivat peräisin. Ehkä en tunne lintuja ja luontoa kuitenkaan niin tarkkaan kuin Erik, yksi kirjan päähenkilöistä, tuntee, joten kirja on myös siten opettavainen. Eikä teoksen tarinakaan lopulta kalpene kuvailun rinnalla: ensin sitä ihmettelee, miten nämä ihmiset ja asiat punakapinallisista vesikasviin liittyvät toisiinsa, mutta kirjailijan tekemä yhteenveto on tyylikäs ja värisyttävä.

IMG_2361

Olen asunut jo yli kymmenen vuotta kaupungissa, mutta en vieläkään ole sinut yötä päivää loistavien keinovalojen tai liikenteen kohinan kanssa. Eihän täällä tahdo nähdä tähtitaivastakaan… Kaipaan välillä juuri sellaiseen luonnon hiljaisuuteen, jossa kuulee korvissaan vain oman veren kohinan, tai pimeyteen, joka löytyy vain öisestä metsästä. Nautin suuresti siitä, että Kultarinnassa minulle kuvattiin nämä kaksi kaivattua maisemaa kärsivällisesti ja kauniisti. Myös eläinten maailmaan kirja antoi kiinnostavan kurkistuksen – kaikesta huomaa, että kirjoittaja on metsän polkuja tallannut luontokartoittaja ammatiltaan! Teemasta innostuneena aion jatkaa seuraavaksi ehkä Heikki Lehikoisen tietokirjan Ole siviä sikanen (2009) pariin, joka kertoo suomalaisista eläinuskomuksista. Sopii hyvin jatkoksi tälle!

Hassua muuten, että luulin teoksen nimen Kultarinta tarkoittavan lintua.

Jätä kommentti

  • (will not be published)