| Merja Toppi | Topinrapinat | 0 |  6 | 3352

Lasse Mårtenson lauloi purjehtimisen tärkeydestä, mutta näin sisämaan kasvattina en ole moista hapatusta koskaan ymmärtänyt. Omakotitalossa asumisen myötä tajusin suomenruotsalaisten höpöttäjien sijaan kiinalaisten löytäneen elämän salaisuuden: ”Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa. Ja ei sekään ole niin kauhean tärkeää.” Tämä on ollut mottoni kuluvana vuonna. Varsinkin tuo jälkimmäinen lause. Nautin kasvien kanssa riehumisesta, mutta välillä ulkotöihin lähtö houkuttelee yhtä paljon kuin nuppineulan työntäminen peukaloon. (Sitäkään ei ole tullut harrastettua pitkiin aikoihin. Ei muka ehdi ommella. Ehkä talvella? Remontoinnin ja muun viriketoiminnan välissä?)

 

No, kun viimein on saanut itsensä raahattua pihalle, lepää siellä sielu, ruumis saa harrastaa toimintaa ja molemmat kylpeä raikkaassa ilmassa. Paitsi kompostia hämmentäessä. Ylipäätään puutarhanhoidossa kiehtoo se miten nopeasti näkee kättensä jäljen. Ja, voi pojat, että sitä jälkeä on tullut: minulla on Fiskarsin puutarhasaksimet ja vesuri, enkä pelkää käyttää niitä! Olen pistänyt matalaksi marjapensaat, kolme takapihan isoa pensasaidan pensasta ja myötävaikutuksellani myös mies on niittänyt juhannusruusun, puolet etupihan männyistä ja naapurin kanssa 20 metriä syreeniaitaa. Kyllä on siistiä! Paitsi siis niissä kohdissa, joissa on mua korkeampi rytökasa oksia. Taajamassa asuessa ei voi ilmeisesti tunkea puutarhajätettä mihin sattuu, mikä on sinällään harmi. Aiheuttaa kuulemma pahaa verta naapureissa, jos työntää kaiken rajalle. Hmm. Ihme nipotusta tuokin, sanoo maalta kotoisin oleva ihminen.

 

Oksasilppuri odottaa..

Oksat odottavat.. Lunta?

 

Onneksi osaan käyttää myös muita tuhoa aikaansaavia työkaluja kuin vesuria ja oksasaksittimia. Oksasilppuri on mainio keksintö! Sen kitaan uppoaa kätevästi niin oksat, rangat kuin miehen vanhat hiihtohanskatkin. (En se minä ollut!) Meikäläisen pihapiirissä ei rönsytä. Paitsi pitkäoksisten ruusupensaiden kuriin laittamista vähän arkailen, sillä köynnösruusun kanssa jäin hetkellisesti kakkoseksi. Töihin palattua työkaverit kysyivät olinko tullut kissan raatelemaksi? Eivät uskaltaneet kysyä, joko saimme aikaiseksi ensimmäisen perheriidan. Oli pakko sanoa ”näkisittepä mieheni!” Sillä kuka nyt häntä ei haluaisi nähdä? Ilo on hän silmille! Todistettavasti hän oli väkivallan hetkellä toisessa päässä tonttia suorittamassa rakkauden tekoja eli rakentamassa kissatarhaa.

 

Raadeltu nainen

Raadeltu nainen

 

Minulla ei ole koskaan ollut näin isoa lääniä omassa aikuisiän kodissa. Huumaavaa! Pinta-alan mittailu ei kestä päivää, mutta talon ympäri pääsee, takapihalle voi kadottaa sekä haravan että oksasakset ja molemmissa päädyissä voi ottaa sivuttaisia askeleita. Tosin oikealla puolella tipahtaa toisella syrjähypyllä ojaan, mutta sehän on vain virkistävää. Ja ojasta noustua on olo kuin uudesti syntyneellä! Eikä siinä vielä kaikki: tontilla on kauniiden kukkasten lisäksi myös hyötykasveja.

 

Olin aivan mehuissani suhteen alkuvaiheessa, kun mies näytti minulle ison kirsikkapuun. Saatoin nähdä miten makaamme viltillä lämpöisenä elokuun päivänä ja syötämme toisillemme nektariinia valuvia etelän hetelmiä. Ja kun ensimmäistä kertaa maistoin puun antimia, kieli rullautui kurkunkanteen kiinni ja silmät menivät kieroon. Taisi se kettu meidän kirsikkapuulla hiippailla, eikä pihlajan alla. Josta tulikin mieleeni, että pihlajanmarjakoin toukille ei ollut tänä vuonna omia marjoja, joita jäystää. Söivät katkeruuksissaan rei’ille jokaikisen omenan tontin toisella laidalla tönöttävästä puusta. Perhanan penikat! Muutama kilo jaksettiin puhdistaa omenasoseeksi, mutta sitten loppui usko. Yhdestä valkoposkisesta omppupompusta saatiin talteen pari siivua. Laskekaa siitä työn ilolle hinta. Keräilin kompostoriin täytettä varisten nokkimista raadoista. Ehkä ensi vuonna eri lailla?

 

Pihlajanmarjakoin kakkaa omenapedillä.

Pihlajanmarjakoin kakkaa omenapedillä.

 

Puutarhavadelma oli puolestaan makoisa ja antelias tuotannossaan. Mii laik! Suussa ja suolessa sulavia marjoja! Punaviinimarjoista en yleensä välitä kovinkaan paljoa, mutta kun nekin omista pensaista poimii, niin johan ovat syötäviä. Kiitollisena herukkapensaiden antimista vetäisin pusikot maan tasalle. Siitäpähän oppivat, että kannattaa työstää uutta satoa innolla, eikä laimealla ”kuhan jotain”-periaatteella. Ehkä ensi kesänä ei vielä päästä tuoreiden varsien sadosta nauttimaan, mutta sitä seuraavana? Ensi vuonna panostan myös kasvimaan kohdalla. Nyt siellä oli pari piparminttua, yksi valkosipuliyrtti ja 2 ruohosipulia. Piparmintusta taisin kerran kerätä teeainekset, ruohotsibali jäi koskematta. Mutta aina on ensi vuosi, jolloin tehdä kaikki suurieleisemmin (enemmän postauksia faceen) ja paremmin ( jos vaikka tekis hommat loppuun asti).

 

Loppukesästä, loman loputtua, heräsin siihen, että talvi tulee ja nyt on pakko tehdä hommat loppuun. Isoin yksittäinen työmaa löytyi talon seinän vierestä. Pari kukkapenkkiä oli antautunut vuohenputkelle ja kaivellessani salaattitarpeita helevettiin pois penkistä, pääsin testaamaan lahjaksi saatua lapiota. Fiskarsin laatua sekin! Kärräilin juolavehnää ja muuta kökköä pihan toiseen laitaan, sinne missä päivä ei paista. Ja joka kerran peruuttaessani samaa tietä takaisin, piparmintun ja valkotsibaliyrtin yli, kompastuin kirsikkapuun kantoon. Ei sitä uskoisi miten paljon perkeleitä voi sielun lepuutus tuottaa.

 

Lapio on irronnut laiskan kämmenestä.

Lapio on irronnut laiskan kämmenestä. Koska face.

 

Saatuani kaivettua penkit mullille intouduin jopa suunnittelemaan muuten hyvin summittaista toimintaani. Onko teillä muilla keski-ikäisyyttä potevilla ihmislapsilla tullut kaipuu lapsuuden kukkatarhoihin? Vaikka tuhlausta ne ovat ja joutavanpäiväistä haihatusta, niin kovin nättejä kukkiessaan. Saan lapsuudenkodin naapurista unikon siemeniä, joista kasvattelen sitten oikein taimitarhan takapihalle. Krookuksia on taas pakko pistää etupihalle, jotta ne ilahduttavat työn raskauttamaa kotiintulijaa. Tajusin vain männä viikolla, että siihenhän mun mies lykkii me lykimme talven tullen kolalla lunta. Toivon leutoa talvea! Ja senkin puolesta, etten ole ihan varma tulivatko tulppaanit tarpeeksi syvälle ja niinköhän tuo mun istuttama pionikaan näkee kevättä. Mutta toivoa on. Vaikka kaikki kuolee kuitenkin (lopulta), niin silti ilolla tuusailen. Tuusailemisiin!

Jätä kommentti

  • (will not be published)