| Merja Toppi | Topinrapinat | 8 |  19 | 5579

Viikonloppu oli yhtä juhlaa: kyläpaikkoja kevyet viisi. Käytiin Kiuruvedellä miehen kanssa katsomassa pienempiä ja isompia söpöläisiä. Ihania olivat he! Tunsin itseni erittäin spesiaaliksi, kun pieni otti kädestä kiinni ja vei katsomaan autoja makuuhuoneen ikkunasta. Ja toinen pieni nukahti syliin. Kukaan isoista ei kuorsannut käsivarsillani, mutta mellevätä oli nähdä heitä silti. Hyvää isänpäivää toivoteltiin itsekullekin säädylle, paitsi omalle isälle. Välimme ovat olleet viime vuodet valitettavan etäiset. Johtuu lähinnä siitä, että isä vaihtoi hiippakuntaa kolme vuotta sitten. Kynttilä vietiin siis haudalle, eikä takapihan lyhtyyn.

Isä sairasti loppuelämänsä aikana yhtä ja toista ja viimeiset kuukaudet sitten vielä enemmän, kunnes poispääsy koitti. Hautajaisten järjestelyn hoiti Jouni, niin kuin oli hoitanut isän muutkin asiat. Itse tulin pari päivää ennen hautajaisia tekemään liian suolaista munavoita ja käymään papin luona veljen kanssa. Tuntui hassulta valita virsiä, koska isä ei näyttäytynyt meille mitenkään uskonnollisena ihmisenä. Mutta ei hän ollut kieltänytkään ja toimittiin niin kuin traditioon kuului. Perinteisestä kulusta poikkeus oli siinä, että minä olin mukana arkkua kantamassa veljieni ja heidän poikiensa kanssa. Olen isäni lapsi ja se, ettei minulla ole kulkusia jalkojen välissä, ei tee minusta epäpätevää viimeisen palveluksen tekijäksi. Ja muistojuhlan jälkeen sama kantajien ryhmä loi haudan umpeen, kuten on ollut aina meidän suvussa tapana.

Samalla, kun itki isää, itki minäkeskeisesti sitäkin, että jossain vaiheessa on minun vuoroni heittää lusikka nurkkaan ja samalla erota rakkaista. Ja toivoin silloin, niin kuin toivon nytkin, että oma lähtö olisi keskellä actionia. Enkä tarkoita käsirysyä nakkikioskilla, vaan että elämässäni olisi vielä paljon tapahtumia, enkä vain odottaisi valkoisten lakanoitten välissä taivaalliseen kuoroon kutsua. Mutta jos elämä niin menee, niin menköön.

Kuolema kuuluu kaikille, ihan niinkuin tango. Ja verot. Eiku hei, ei! Verot voi sitten eläkkeellä ohittaa muuttamalla Portugaliin! Mutta tuonen kouraa eivät edes yritysjohtaja-veijarit pysty välttämään. Muahaahhahaha! Ennemmin tai myöhemmin viikatemies siirtää heidät ja meidät pois tästä ulottuvuudesta. Lähimmäisteni ja muiden mukavien ihmisten kohdalla tietenkin toivon, että myöhemmin. Oman lapsen tai muiden lasten ei soisi lähtevän ikinä (lue: vanhempien elinaikana), eikä itselläkään nyt mitään hinkua vielä ole tsekkaamaan onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Olen vain alkanut puhumaan kellahtamisen jälkimeiningeistä aina silloin tällöin. Ihan vain pitääkseni mielessä, etten hukkaisi elämää, joka nyt vielä on tässä. Koipien oikaisu on surullinen, mutta väistämätön asia. Etukäteen en siitä ressaa, mutta mielessä se on hyvä pitää. Kuolema on minulle vähän niin kuin ylinopeussakot. Minun ajotyylin tietäen, joskus napsahtaa kohdalle. Mutta milloin, sitä en onneksi tiedä.

En kuitenkaan ole maaninen asian kanssa. Ei siis syytä huoleen. Ihan normaalia keski-ikäisen naisen ajatusmaailmaa kuvittelisin toteuttavani. Selkeitä ohjeita, jos sattuu, että oikaisen koipeni pikemmin kuin mies. Ja koska kallon sisäinen muistitila on rajallinen, parempi tähän pistää ylös mitä, missä ja milloin.

  1. Ei prameaa, yltiökallista arkkua. Periaatteena sama kuin Vr:n palveluja ostettaessa: mahollisimman halapa makuupaikka. Ei ole väliä onko tammi-vai koivuloota, kun se kerran palaa krematorion uunissa. *tästä lisää lopussa
  2. Tuhkat ripotellaan johonkin kivaan paikkaan. Valtio rajoittaa tuhkien sirottelua, mutta älkää nyt, herrijjee, kertoko valtiolle. Uskoisin olevani hyvää lannoitetta esimerkiksi kihlajaispaikkamme maapohjalle. Tuhka on erittäin ekologinen ja ajankohtainen tapa hoitaa metsiä! Enkä muutenkaan halua, että on vain joku tietty paikka missä minua saa muistella tai ikävöidä. Olisi oikeastaan aika tympeää, että kävisin jälkeenjäävien mielessä kerran toukokuussa kukkia istuttaessa ja jouluna kynttilää tuotaessa. Aattona täytyisi riisipuuro ylähuulessa, tukka putkella hyökkiä hautuumaalle, muovikuorisista kynttilöistä tulee roskaa ja lasilyhdyt joku kuitenkin pöllii. Ei mitään sellaista minun takiani.
  3. Muistojuhlat ovat yhteisen surun jakamista ja iloisten kohtaamisten muistelua varten. Masennusjaksoja tai saamattomuuttani en halua muisteltavan eli säästäkää ne terapiaan. Mieluummin pidetään focus hyvissä asioissa. Ei siis katsota koulukuviani vuosilta 1979-1989. Karsea pallonaama kaikissa. Chilisuklaakakkukahvit tarjotaan vasta sitten, kun jokainen on sanonut jotain. Vaikka vain oman nimensä ja mistä yhteyksistä ollaan tunnettu.
  4. Muistojuhlassa lauletaan mun mielilauluja, jos jotain laulattaa. Trumpsta Mothafucka tuskin lähtee keltään, mutta ”Mä maalaispoika oon”, ”Fly me to the moon” ja ”Miten ja Miksi”.
  5. Kukkia on turha tuoda, kun mä oon jo kuollu ja ei sitä hautakumpuakaan ole. No, okei, jos yksi kimppu kahvipöytään. Tulppaaneja. Tai valkoisia ruusuja. Vieraat voivat osoittaa kukkarahansa koulukiusattujen tukirahastoon tai muiden nuorten toimintaan. Kiits.

* Menomatkalla maalle kuunneltiin Mielensäpahoittajan Iloisia aikoja äänikirjana. Siinä päähenkilö kävi ostamassa samettia ja pitsiä kangaskaupasta, jotta pääsee sisustamaan ikkunattoman yksiönsä seinät. Ruumisarkku oli jo hyvässä vaiheessa tulollaan ja sekös poikaansa huolestutti. Oli pakko itsekin kuukkeloida, josko meillä Keski-Suomessa järjestetään arkuntekokursseja ja jos, niin milloin. Mitään järjestetä. Löysin kyllä mitat ja joitakin vinkkejä siihen miten ruumisarkkua voi säilyttää silloin, kun monttubileisiin ei ole aihetta. Arkku pystyyn, hyllyt sisään ja tavaraa kaappiin. Ja kun omistaja on päästänyt kylmän pierun, viedään tavarat Spr:n kirppikselle, ilmoitetaan hyllyt Roskalava-ryhmälle noudettaviksi ja kammetaan kuollut kyytiin. Kätevää! Edullistakin. Ekologista ehdottomasti. Heti, kun on väljää aikaa, niin höylä laulamaan.

 

8 kommenttia

  1. Liljan kukka :)

    Tekstin alun, uuden elämän kohtaamisista sukulaislapsukaisten muodossa, elon loppukaareen. Se kyllä liikauttaa, kun joku/jotkut lähtee läheltä tai kauempaa. Hyvä ote lähdön hetkeen, mm. focus hyvis-asioissa ja kutsun saaneiden osallistumisessa. Laittaa myös miettimään miten omannäköset lähtöjuhlat voisikaan suunnitella ja rakentaa – ja ennen kaikkea, mitä täällä pallolla vielä eläessään o i k e a s t i olisi hyvä, palvelevaa ja hauskaakin vielä tehdä.
    ps: Kiitos herkullisista ilmaisuista ja vertauksia :D

    Vastaa
    • Merja Toppi

      Kiitos sulle, kun kommentoit! <3 Täällä heilutaan, joskus pyyhkäisee ikuisuuden tuuli. Kantsii olla asiat kuosissa sitäkin varten. :)

      Vastaa
  2. Melli

    Luin tämä’n nyt torstaiaamuna ennen töihin lähtöä. Niin hyvän aamunavauksen kirjoitit, että taas meni tunteet laidaasta laitaan, Niinkuin tälläisen vaihdevuosissa elävän naisimmeisen elämään kuuluukin mennä. :-) Kiitos.

    Vastaa
    • Pigga

      Voin hyvin yhtyä ajatuksiin. Ihan viime aikoina oon alkanut ymmärtää myös arkun tekoa ja sain hyvät vinkit noista etukäteiskäytöstä. Vaikka oikeesti en ala arkkua väsäämään, ainakaan vielä. Ilomuisteloa kannatan hautajaisiin ja mun mielestä ne voi tehdä sellaisiksi kun väki haluaa. Enhän mä siellä varsinaisesti enää oo paikalla :) Hyvää torstaita ja kiitos Merja!

      Vastaa
    • Merja Toppi

      Kiitos! Tunteet ovat hyvästä. Sanoi muun muassa Tatu Saarikko hääpuheessaan, kun kyynelehti hän.

      Vastaa

Jätä kommentti

  • (will not be published)