Mikko Lommi pitää Jyväskylän Kansalaistoiminnankeskus Matarassa vertaistukiryhmää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville. Hän kertoo itse saaneensa paljon apua vertaistukitoiminnasta. ”Siinä pääsee omien asioidensa kanssa näkyväksi, eikä tarvitse olla tuntemusten kanssa yksin. Mukaan mahtuu kyllä”, Mikko Lommi kannustaa. Kuva: Riina Sydänmaanlakka.
| Riina Sydänmaanlakka | | 0 |  3

– Ilman lääkkeitä en voisi puhua elämänhalusta. Se olisi niin kuin kuolemanlaaksossa elämistä, Mikko Lommi, 36, toteaa.

Hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin kuutisen vuotta sitten ja pitää Jyväskylässä Vuoristoradalla-vertaistukiryhmää saman sairauden kanssa kamppaileville.

Sairaseläkkeellä oleva Lommi tietää, miten tärkeää vertaistuki on.
– Itselläni on ollut pitkään parempi jakso ja toivoisin, että muutkin saisivat siitä voimavaroja. Tiedän, että vaatii rohkeutta tulla ryhmään tai ylipäätään näkyväksi sairautensa kanssa. Muistan itsekin, miten vaikeaa oli mennä ryhmiin ensimmäisiä kertoja ja sanoa, että tällainen minä olen. Varsinkin, kun sinne yleensä hakeudutaan silloin, kun vointi on huono, Lommi sanoo.

Yksi syy osallistumisen hankaluuteen on häpeä, joka kumpuaa Lommin mukaan paitsi omista kokemuksista, myös ympärillä edelleen vellovista asenteista.
– Niinhän se on, että pitäisi tehdä töitä, pärjätä ja näyttää hyvältä. Nopeammin, korkeammin ja voimakkaammin. Se on se kulttuuri, Lommi hymähtää.
– Suhtautuminen mielenterveysongelmiin vaihtelee edelleen. Syöpäsairaasta ajatellaan, että hän on mahtava taistelija voittaessaan syövän. Jos taas on masentunut, sanotaan usein, että ryhdistäydy nyt ja katso, mikä elämässä on hyvin. Ei ymmärretä, että sairaus kääntää ajattelun niin, ettei hyvää pysty näkemään.

Lommilla meni oikean diagnoosin saamiseen noin kahdeksan vuotta, kuten kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla keskimäärin menee.
Tällä hetkellä hän on tyytyväinen elämäänsä harrastuksineen ja läheisine ihmisineen.
– Pystyn tekemään asioita, joista pidän. Jos sairaus ei olisi tasapainossa, ei elämässäni olisi oikein mitään. Se on niin raju vyöryessään päälle. Minunkin sairauttani hoidettiin ensin masennuksena. Masennuslääkkeistä tuli vain nopeasti vaihtuva olo, joka meni sikasakkia, vuoristorataa.

Sairauden kanssa kyllä pärjää, mutta Lommi listaa sen vaativan hoitoon hakeutumista, itsetuntemusta ja kurinalaisuutta. Lommi toteaa, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei ole helppo tunnistaa, sillä siihen ei aina kuulu selkeää maniavaihetta.
Hänellä itsellään sairaus ilmeni enimmäkseen sekamuotoisena, eli saman päivän aikana olo saattoi vaihdella laidasta laitaan. Välillä hypomania ja masennus olivat yhtä aikaa päällä, ja olo oli tuskainen ja rauhaton.

Lommi kävi pitkän psykoterapiajakson ja ihmetteli, miksi olo on edelleen kamala, vaikka elämässä ei ole varsinaisia ongelmia.
– Kun menin sairaalaan ja sain diagnoosin, lääkitystä alettiin säätää kohdalleen. Sen jälkeen elämä on muuttunut paljon paremmaksi. Voimavaroja olen saanut läheisistä ihmisistä. Myös harrastukset ja vertaisryhmät ovat auttaneet kovasti. Mutta ihan kaikista tärkein voimavara on lääkitys. Ilman sitä elämä olisi hirveää.

Lommi kertoo, että jossakin vaiheessa mielen valtasi myös katkeruus siitä, miksi juuri hän sairastui. Siitä hän onnistui rimpuilemaan irti aktiivisella asioiden käsittelyllä.
– Itseni kanssa työskentely on oikeastaan mahdollistanut aika paljon. Olen ymmärtänyt, että olenkin aika hyvä tyyppi. Ilman tätä kaikkea olisin ollut hyvin pinnallinen ihminen ja keskittynyt ulkoiseen suorittamiseen. Sellainen olin, suorittaja. Mutta kun kaikki vedetään pois, on pakko tutustua itseensä. En alkanut panostaa henkiseen hyvinvointiin ja kehittää itseäni huvikseni, vaan pakon edessä.

Jätä kommentti

  • (will not be published)