Rakkaas roihuaa. Ja koivuhalot.
| Merja Toppi | Topinrapinat | 7 |  14 | 4845

En tiedä oletko kuullut huhuja allekirjoittaneesta, mutta jos olet, niin ei pidä paikkaansa. En ole kuollut. En oo edes halvaantunut, mutta pariutunut olen. Joillekin se on sama asia. Eikä siinä vielä kaikki. Musta on tullut porvari. Asun omakotitalossa ja kaivelen takapihalle kukkasipuleitten mentäviä koloja. Käyn töissä, salilla ja Liidelissä ostamassa halpoja bataatteja. Siivoan autotallia, johon joku mystinen metsänkeiju kärrää koko ajan lisää kamaa. Täytän tiskikoneen, tyhjennän pyykkikoneen ja lusikoidun mun miehen saunapuhtaaseen syliin kukkalakanoitten väliin. Ja nautin joka hetkestä.

No, hei haloo, en nauti. Ei musta nyt sentään tasasen tien tallaaja ole tullut, vaikka yksi unelmistani onkin toteutunut. Tiskaaminen on tiskaamista, välttämätöntä ja ajoittain miellyttävääkin, kun pitää fokuksen tuloksessa. Salilla käynti tökkii joskus, menkat tulee ihan liian usein ja en vielä ihan täysin ymmärrä, että tää mies on kaikkein parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut ja kannattaa siis sanoa miksi naama on tänään norsunelimellä, eikä mököttää, vaikka se onkin sukumme jalo tapa. Opettelua siis. Elämä ja parisuhde. Mutta rakkautta on niin perhanasti, etten välillä tahdo henkeä saada, kun olen niin onnellinen. Niin onnellinen, ettei edes tarvitse huutomerkkejä.

Iso muutos on ollut myös se, että lapsi lähti muualle opiskelemaan. Siellä se asuu viikot Tampereella ja mä näen sitä ihan liian harvoin. Välillä on niin hirveä ikävä, että pää räjähtää. Onneksi silloin on Skype ja Whatsapp ja puhelin ja halpabussifirma ja takapiha, johon kaivaa kuoppia. Ensi viikolla menen ensimmäistä kertaa pääsykokeiden jälkeen käymään koululla. Jännittää. Lasta siis. Aion olla aktiivinen äiti ja ottaa kontaktia luokanvalvojaan. Sen lisäksi jään lapsen kämpille yöksi. Muahahahaa. Ultimate revenge.

Mites kissat? Viidelläkymmenellä prosentilla kissoistamme (eli Fannilla) menee oikein paksusti. Hermanni oli kipeänä ja sitä piti toipilaskautena houkutella syömään kaikilla gourmet-herkuilla, joita löytyi eläinkaupasta. Fanni luuli päässeensä Tallinnan laivan seisovaan pöytään ja tyhjensi kupit välittömästi, kun ruokkija selkänsä käänsi. Nyt se on laihiksella. Eli pistetään terassille aina, kun Hempalla on nälkä. Mun pitäisi varmaan tehdä sille seuraa. Siellä me tytöt istuttaisiin nokka kiinni ikkunassa ja katsottaisiin, kun miehet syö makkaraa. Tai siis mies. Hemppa ei tykkää makkarasta. Enkä kyllä minäkään. Olen enemmän sokeririippuvaisuuden uhri.

Mutta hei! Olen tullut takaisin. Jos koet hillittömän ilon kuplivan rinnassasi paluuni johdosta, paina tykkäys-sydäntä ja/tai jätä kommentti. Jos taas olet jäyhä suomalainen, jätä sanomatta, mutta samalla molemmat tiedämme, että rakastat mua ja painaudut illalla tyynyllesi iloisena siitä, ettei tämä päivä ollut vain purkautunut silmukka elämäsi kaulaliinassa, vaan olen antanut sinulle muiston, jota ilman olisi sielusi musta kuin eebenpuu tai Jyskin alennusmyynnissä oleva, Brasiliasta tuotu parvekekaluste.

7 kommenttia

  1. Sari Niinimäki

    Hei! Olipa ihana kuulla sinusta ja noin mukavia uutisia :). Hymyilen täällä naama Naantalin aurinkona, koska olen niin onnellinen puolestasi. Sulla on ollut tosi vaikeitakin aikoja, joten totisesti olet ansainnut onnesi! <3

    Vastaa
    • Merja Toppi

      Kyllähän immeinen on lähtökohtaisesti onnen ansainnut, vaikkei niin vaikeetakaan olis ollut.. Mutta joo, tuntuu hyvältä. Ihana miekkonen! On sitä ootettukin! :D Kiitos, kun iloitset mun onnesta! Ja ihanaa eloa sullekin! :)

      Vastaa

Jätä kommentti

  • (will not be published)